En oo taas kauheesti kirjotellu mitään.. Mulla on sellanen huono tapa että alotan innolla ja lopetan kesken. Nooh no can do, täällä ollaan taas ja kaikki kunnossa!
Aloitin koulun tossa helmikuussa ja yllättävän hyvin on mennyt. Motivaatio on täysin eri kuin ennen. Vaikka oli tyhmää jättää koulu kesken, olen nyt täällä aivan uudella innolla!
Välillä on ihanaa pyörittää arkea ja käydä koulussa, kun taas välillä itken iltaisin, koska tää on oikeasti todella rankkaa. Mut eteempäin sano mummo lumessa, ja nyt lukio kunnialla loppuun!
Päällimmäiseks mulle on jääny mieleen koulusta niinkin pieni asia, kun tällainen hyvänpäiväntuttu, jonka kanssa en ole oikein jutellut koskaan, tuli kysymään että ”Salla, mitä sulle itsellesi kuuluu?” Meni hetki siinä pohtiessa, että milloin viimeksi joku on kysynyt minun kuulumisiani? Aina kysellään Helmistä asioita, ja tottakai ymmärrän et se kiinnostaa ihmisiä. Jos tunnistat itsesi kysyjäksi ole ylpeä itsestäsi, koska se on tuonut minulle tärkeyden tunnetta pitkäksi aikaa! Kiitos♡
Tänään myös päivitin instaan vartalokuvan itsestäni. Avauduin siinä vähän kropastani. Aina itsestään näkee vain kaikki virheet, kun pitäisi keskittyä niihin asioihin, mistä pitää itsessään. Oon kamppaillu kilojen kaa koko ajan synnytyksen jälkeen, mutta yleensä aina se menee siihen että jatkan vain herkuttelua, koska se lohduttaa. En osaa sanoa herkuille ei…
Mutta nyt siihen saa tulla muutos, joka on jo alkanutkin. Siitä kun aloitin koulun olen laihtunut 7 kiloa!? Oon ihan ymmälläni. Mulle mahtuu farkut, jotka mulla oli ennen raskautta!! Hyvä minä! Tästä se jatkuu ja tarkoitus ois olla saman painoinen kuin 8 luokalla 🙂
Laittelen tässä lähipäivinä enemmän kuvia meidän kämpästä ku niitä on kyselty.
Se on ruotsin tunti ja moro vain!
Kerron nyt synnytyksen alusta alkaen pois jättämättä semmosia kohtia joita ette ois halunnu tietää, eli antaa palaa!
Loppu ajasta en jaksanu enää kauheesti liikkuu kotoo minnekkää (lenkillä tosin kävin). Usein oli myös tapana käydä Teemun siskon ja sen miehen luona saunassa, koska meillä ei sellaista ollut. 24.2 Päätettiin siis lähteä saunomaan. Raskausviikkoja oli jo 41+4, ja olin varma, ettei synnyttämään lähdettäisi ilman lääkkeellistä apua. Kävin koirien kanssa lenkillä (tosin nivus kivuista johtuen lenkki oli ehkä 1 km mittainen :D), ja sen jälkeen menin käymään saunassa. No siinä vielä kateltiin illalla, kun mahasta tökötti jalka aina välillä ja kaikki kosketteli vuorotellen masua antaakseen tipille läpyn. Joskus puol 10 maita lähdimme kotiin iltapalalle ja nukkumaan.
Kotona söin rauhallisesti iltapalan, pesin hampaat ja menin sänkyyn, kunnes ”Tiiätkö, multa taitaa mennä pissa housuun” ja lähdin juoksee vessaan. Koko matkan valuin ja valuin kunnes älysin, että ei hitto tästä se lähtee!
Siinä sitten vessanpöntöllä istuessani huomasin verisen lapsiveden, mutta synnäriltä sanovat ettei mitään hätää tulkaa kuhan kerkiätte.
Sitten alkoi matka sairalaan ja tärisin koko matkan, koska jännitti ja pelotti, mutta ennen kaikkea olin innoissani. Tuntui pieniä supistuksia. Vaihdoin asentoa jolloin se aina helpotti. Sitte oltii sairaalan pihalla, josta meidät tuli hakemaan joku ukko joka sanoi että hänet oli lähetetty meitä vastaan. Olin sillee ok ja mentii synnärille. Siellä pääsin tarkkailuhuoneeseen noin 11 aikaan ja kätilö passitti Teemun kotiin. Ei se haitannut, koska parempi et yritetää molemmat nukkuu kuitenki ennen koitosta. 1 Aikaan yöllä alko supistukset tuntumaan kipeimmiltä. Olin ollut jo kerran antibiootti tipas ja kohta ois toinen kerta. Ootin sen ja sain kipupiikin persieen ja yritin nukkuu. Mutta yritäppä siinä nukkuu ku 5 min välein tuli ihan tuntuva supistus. (Ja viereisessä sängyssä oleva nainen kuorsasi kuin viimeistä päivää…). Sain 4 aikaan vielä toisen kipupiikin ja sain nukuttuu 1 h sillee et heräilin 5 min välein.
Koko yön aikana ei kohdunsuun tilanne edistynyt kuin 2 cm auki ja kanavaa jäljellä 1,5 cm. Olin iha että eiii ikinä tuu edistyy tää. No 9 pintaan oli jo aikamoiset kivut. Söin aamupalaa ja Teemu tuli mun kaa kuuntelee supistuksia. Puol 10 lääkäri tuli tarkistaa kohdunsuun ja ihmetteli, kun lapsivesi oli tosiaan veristä. Noo ei siitä sitten enempää, olin 3 cm auki ja päästii synnytyssaliin, jossa sitten oksensin ulos aamupalani.. Oltiin siinä hetki ja sain epin. Ahh se oli niin ihanaa! Kaikki kivut lähti. Lähettelin äitille ja siskoille viestii et kaikki ok sain epin ja nyt odotellaan ja koitetaan nukkua.
Seuraavaksi kätilö juoksi ovesta sisään ja käski minut kontalleen ja keinuttamaan itseäni. Olin iha paniikissa. Heiluin ja imin puhdasta happea nenän kautta (en tosiaan tiiä miks niin piti tehdä). Sitten tilanne rauhottui ja sain käydä kyljelleni. Sydänäänet oli hävinneet vauvalta. Siinä kerkisin maata ehkä 15 sekuntia ja uusiks kontilleen ja heilumaan.. Lastenlääkäri juoksi huoneeseen ja työnsi kuulemma (en epin takia tuntenut yhtään mitään) koko nyrkin tiiätte kyllä minne, ja yritti saada vauvan päästä kiinni. Sitten kuului vaan ”hätäsektio!” ja lääkäri vetäisi kätensä pois ja koko sänky valahti veren peittoon. Menin shokkiin ja rupesin itkemään hysteerisesti.
Tässä muistikuvani hämärtyi, mutta kerron mitä muistan.
Luulisin että saliin tuli noin 3 ihmistä. Yksi repi korviksiani, ja joku huusi että entäs kynsilakat. Kätilö sanoi, että nyt on henget vaarassa ei me mistää kynsilakoista välitetä, ja sitten alkoi se loputtomalta tuntuva matka kohti leikkaussalia..
Kukaan, joka ei ole kokenut samaa ei voi tietää miltä se hätä omasta lapsesta tuntui. Se tunne on ollut kamalin koko elämäni aikana. En tule unohtamaan sitä IKINÄ. En ole todellakaan uskonnollinen ihminen, mutta sillä hetkellä rukoilin ääneen että ”luoja rakas, pelasta lapsi ja anna minun kuolla. Aamen”
Kätilö oli rauhallinen vaikka juostiinkin pitkin sairaalaa. Lopulta olimme huoneessa jossa oli laskelmieni mukaan 10 ihmistä. Kaikki puhuivat päällekkäin äänekkäästi. Yksi laittoi minulle unimaskin, toinen laittoi nukutusainetta suoraan suoneen. Samalla aikaa 3 ihmistä nosti minua leikkaus pöydälle. Näin kirurgin veitsen naisen kädessä kunnes eteeni vedettiin verho. Tiesin että mahani olisi jo auki, mutta yhtäkkiä tuli tunne kuinka kaatuisin pois sängyltä. Vaivuin syvään uneen.
Noin 1 aikaan heräsin. Meni hetki kelaillessa mitä oli tapahtunut. Yritin huhuilla ihmisille, mutta kurkkuuni sattui niin paljon, etten saanut kuin pientä murinaa aikaiseksi. En tiedä kuinka kauan aikaa oli kulunut (olin niin sekaisin lääkkeistä) kunnes joku hoitajista huomasi minut. Hän tuli luokseni ja kysyi olenko hereillä. Nyökyttelin ja osoitin kurkkuani. Hän supisi toisen hoitajan kanssa, että ei, ei tämän tytön vielä pitäisi herätä. Hän kertoi, että leikkauksen aikana kurkkuuni oli runnottu putki, jonka takia se oli kipeä. Sitten osoittelin mahaani, ja hoitaja rupesi kertomaan sektiohaavasta. Punoin päätäni ja sain sanotuksi sanat vauva ja kuollut. Hoitaja kertoi vauvani olevan täysin kunnossa isänsä kanssa. Huokaisin ja sitten taas pimeni. Heräsin taas 2 aikaan, ja kyyläsin viereisen papan sydänkäyrää. Siinä kuluikin vähän aikaa taas kunnes hoitaja huomasi, että olin hereillä. Jälleen kerran sain juuri ja juuri sanotuksi käheällä äänelläni, että vauva tänne. Hoitaja kysyi jaksaisinko varmasti nähdä vauvan. Mulkaisin siihen malliin että heti, jolloin hoitaja läksi soittamaan 3Ceelle. Meni 20 minuuttia ja sitten näin vauvani. Pienen täydellisyyden. Mutta minä en itkenyt onnesta. En edes hymyillyt vauvalleni. Tuijotin vain,kun neiti söi.
Ekaa kertaa näin leikkaus jäljen, kun side otettiin pois.
3 Aikaan minun piti päästä osastolle pois heräämöstä, mutta minut unohdettiin hakea. Olin hyvin kiukuissani, kun viimein 4 jälkeen minut haettiin.
Lopulta olin onnellisesti huoneessa, jossa sain viimein rakkaani syliin. En pystynyt liikkumaan, joten Teemu vaihteli pikkuneidin puolta sylissäni, kun oli aika syödä toista tissiä. Seuraavana päivänä jo kävelin. Lopulta en halunnutkaan maata ollenkaan vaan hiippailin oxynorm höyryissä pitkin käytäviä.
Hyvin väsynyt minä ja murunen:
Tämä kuva kertoo aika tarkasti mikä oli olotila 😀
Noin kello 11.20 minua lähdettiin viemään synnytyssalista leikkaukseen. Tyttö oli maailmassa klo 11.28. Hätäsektion syy oli irronnut istukka. Olen ikuisesti kiitollinen kaikille lääkäreille, kätilöille ja hoitajille, jotka pelastivat meidän henkemme. Kuolema ei ollut kaukana kummallakaan.
Mutta nyt loppu hyvin, kaikki hyvin.
Olen onnellinen.
Raskausarvet.. Elikkäs ois tarkotus puhuu niistä. Moni on kyselly niistä joten kerron tässä kaiken suoraan. Mulle tuli paljon arpia raskauteni aikana.. Niitä on ihan joka paikassa: rinnoissa, reisissä, kyljissä, selässä ja ennen kaikkea miun mahassa. Niitä on niin paljon, ettei kukaan jaksa laskea. Kannan niitä mukanani aina. Ja kaiken hyvän lisäksi navastani tuli myös hyvin oudon näköinen sektiohaavan takia.
Jokainen teinilissu varmaan oksentas mut näkiessään. ”Mua hävettäs kulkee bikineissä” ”Miten sä kehtaat paljastaa noi kaikille?!” Mutta mitä te ootte saanu aikaan kropallanne?
Kyllä, haluaisin olla laihempi ja lihaksikkaampi ja muutenkin parempi kroppainen, ja kokoajanhan siihen yrittänki pyrkii. Itsensä hillitseminen on avain onneen, mutta kun tästä tytöstä sitä ei oikein löydy, joten sitä on vielä työstettävä.
Haluan olla itsestäni se paras versio. En halua olla kenenkään muun näköinen, ja tähän kaikkien pitäisi pyrkiä.
Tämä poikkesi jo laihdutuksen puolelle…
Vaikka paljastelisin itseäni bikineissä kesällä, nämä arvet mitä kannan, ei pitäisi olla kenenkään muun ongelma. Olen tyytyväinen arpiini joihin kuuluu myös puoli senttiä leveä hätäsektio arpi navasta alas päin. Jos sitäkään arpea ei olisi, oltaisiin todennäköisesti Helmin kanssa molemmat kuolleita. Ja jos näitä arpia ei olisi ei minulla olisi tärkeintä maailmassa, Helmiä. Helmin takia tekisin ja olisin mikä tahansa. Olisin vaikka olematta, jos vain tytöllä olisi kaikki hyvin.
Olen pikku hiljaa (oikeasti todellatodella hitaasti), oppinut rakastamaan itseäni ja arpiani. Minulla on muisto raskaudesta, ja muisto pienen syntymästä, kun en muuten siitä muista mitään. Olen oppinut pitämään itsestäni juuri tällaisena. Kenen tahansa, ihonväristään tai muodoistaan huolimatta, tulisi edes koettaa opetella olemaan terveellä tavalla itserakas.
En aio pyydellä anteeksi niiltä, joita tämä inhottaa. Tämä olen minä, ihana oma itseni arpieni kanssa, tai ilman!
- Heippa vaan!
Ensinnäkin mukavaa äitienpäivää kaikille ihanille äideille (vähän myöhässä) 🙂
Ihan ensimmäinen äitienpäivä… Ei kummempi hyvää ruokaa, lahja ja aikaa perheen kesken Uimaharjussa. Lahjaksi sain kahvakuulan ja suklaata. Ironista(?) 😀
Mummoille tehtiin taulut ja kortit Helmin kanssa.
Jalat maaliin ja menoksi!
Helmi oli niin kiltisti, ei edes sotkettu paljoa. 🙂 peppu aina meni vähän maaliin, kun jaloillahan oli kuitenkin pakko potkia, kun sudilla maalia levitettiin 😀
Valmista kuitenkin tuli, ja suhde jatkui, eikä riitaa syntynyt, kun jompi kumpi teki jotain väärin, sekä mummot oli tyytyväisiä, kun laitettiin kortti Helmin nyrkkiin ja Helmi itse antoi kortin, vaikkei meinannut irti päästääkkään 😀
Maanantaina käytiin neuvolassa, koska Helmin painoa seuraillaan. Pituutta 58,6cm ja painoa 5065g, jolloin painoa ei ole tarpeeksi pituuteen nähden. ”Lisää syömis kertoja” mitempä lisäät, kun tyttö ei suostu enempää syömään? Masu täynnä on hankala syyä lisää.. -.- Kohta jo onneksi saadaan hedelmäsoseita syödä, jospa se sillä nousuun lähtisi. 🙂
Illalla Suomen peliä taas jännäämään. Eilen meni jo melkei masu kipeeksi, kun piti jännittää 😀 Toivotaan, että tän illan peli menis varmemmalla voittoon..
Mutta nyt aivojenkiristysketutusärsytys mietintä peliä jatkamaan —->
Heidoo!
Mun raskaus aika meni suhteellisen hyvin, mutta kerron siitä kuitenkin vähän, kaikkine hankaluuksineen ja ihanuuksineen 🙂
Alku raskaudessa rv5 mulla tuli yhtäkkiä järkyttäviä kipuja. Muistan kivun tuntuneen siltä kuin koko lantio olisi pelkkää tomua. Tämä kipu oli lähes samallaista kuin supistukset synnytyksessä, sekä ne tulivat vähän niin kuin kohtauksina. Eräs yö en pystynyt enää edes puhumaan, koska kipu yltyi niin kovaksi. Lähdettiin 1 aikaan ajamaan sairaalaan 100 kilometrin päähän. Siellä ne kätilöt yöllä vain nauroivat mulle, että kivut ovat raskauteen kuuluvaa.. Tuntui kyllä niin pahalta, kun eivät uskoneet, vaan pilkkasivat vain. No kuitenkin seuraavana aamuna sain ajan ultraan, jossa kyseinen ilkkuva täti yöltä sattui ottamaan minut vastaan ja ultrasi. Kyllä naisen nauru ja ilkkuminen loppui siihen ultraan. Mulla oli kohdun takana verenpurkauma joka oli noin 7cm×4cm kokoinen. Syytä ei tiedetty, eikä asialle mitään voinut, joten eikun kotiin ja panadolia naamaan. Tämä kipu kuitenkin jatkui 2 viikkoa, ja voin valehtelematta sanoa että ei tullu kyllä nukuttuu oikeastaan ollenkaan tuona aikana. Kävin kontrolleissa vielä 2 kertaa tuon ekan ultran jälkeen, kun epäilivät tuulimunaraskautta, koska sikiötä ei saatu näkyviin.
Tässä kuva ekasta ultrasta rv5.
Kuva rv7.
Kuva rv9 neuvolasta (siksi huono laatu muihin ultrakuviin verrattuna.
Lopulta kivut loppuivat kuin seinään. Ahh sitä tunnetta, kun viimein pystyi nukkumaan. No mutta siitä alkoi seuraava riesa, joka oli pahoinvointi. Se ei onnekseni ollut paha. Aamuisin heikotti vähän, mutta oksensin ehkä abaut kerran päivään, eli ei mitään rajua. Tässä vaiheessa alkoi myös intohimot: appelsiini mehu, joka piti olla valion, muut ei käyneet, sekä kiivit ja nekin piti olla utran ässän kiivejä, rantakylän kiivit ei käyneet. 😀
Kuva rv 15.
Rv18, jolloin jo pahoinvointi alko hellittää.
Rv21 ennen rakenneultraa, jossa selvisi, että prinsessa on tulossa ♡
Rv 28+4 plus selkäkivut…
Rv30(?)
Sitten tallinnassa rv34 ja ihanaiset harjoitussupparit parin päivän shoppailemisen jälkeen.
Arvioisin rv37, jolloin en jaksanu enää muuta kun maata vain kotona 😀
Tämäkin abaut rv37
Rv39
Ja sitten rv 40+3
Siinäpä raskaus lähes alusta loppuun kuvilla. 🙂
Ennen kuin sukupuoli oli selvillä masun hellittely nimi oli masuasukki tai masukki, mutta kun saatiin tietää, että neiti on, niin nimeksi tuli Tipi (en tosiaan tiiä mistä se tuli), joka on meillä edelleenki lempinimenä.
Mulla oli raskauden aikanan kaikki verenpaineet yms huippuluokkaa, hemoglobiinia lukuun ottamatta. Noin rv 20 lähtien söin rautaa rv 38 asti, milloin se pomppasi korkeuksiin lähenevää synnytystä varten.
Loppuraskaus meni rv 30 lähtien yhdessä hujauksessa. Väsymys oli kova. Olisin voinut nukkua 24/7, ja nukuinkin tosi paljon. 15 tunnin yöunet olivat normaalia. Rv 38 alkoi nivuskivut, jotka jatkuivat koko loppuajan. Kävely oli tuskaa, mutta ihan loppuun asti lenkkeilin, ja vielä synnytyksen alkamis päivänä 2 tuntii ennen vesien menoa olin lenkillä koirien kaa 😀 Liikkuminen helpotti kipua ainakin väliaikaisesti, ja oon kokenu sen myös nopeuttaneen toipumista leikkauksesta. Heti kun pääsin leikkauksen jälkeen lenkille, niin olen pyrkinyt lenkkeilemään ainakin jokatoinen päivä.
Vauvan potkut masussa, se oli parasta koko raskaudessa. Tunsin ekoja potkuja joskus rv 16-18. Oli niin ihana tuntea kun pieni myllersi siellä ♡ Tosin loppuraskaudessa Helmi punki jalkojaan kylkiluihin ja taisteli niiden kanssa, se ei tuntunu kivalta 😀 Raskausaikana ajattelin, että kumpa tätä potkujen tunnetta vois ottaa jotenki talteen ku tää on niin ihanaa.♡
Siinäpä raskausajasta asiaa, kiitos jos luit. 🙂
Heti aluks, te jotka ette kestä vauvahössötyshöpötystä lopettaa lukemisen jo nyt, kiitos!
Ajattelin alottaa blogin kirjottamisen ku multa on sitä kyselty, joten here I am! Kirjottelen tänne lähinnä meidän perheen vauva-arjesta, mutta välillä saattaa löytyä myös muitakin kirjoittelun aiheita.
Voisin alottaa esittelemällä itseni näin alkuun. Eli oon Salla 17v (-97) ja asun Joensuussa Helmi tytön kanssa. Tulin raskaaksi ollessani 16v. Raskaus meni kaikinpuolin hyvin ja kaikkine selkäkipuineen ja vaivoineen se oli ihanaa. Lukio mulla jäi kesken, mutta suoritan sitä koko ajan kurssi kerrallaan.
Isompaakin isompi masuni ♡ rv 40+3
Raskaus meni kuitenkin lähes 2 viikkoa yli, mutta hätäsektiolla tyttö tupsahti maailmaan 25.2.-15, rv 41+5. Tytön mitat oli syntyessään 50.5 cm ja 3550 g. Sairaalassa oltiin 5 päivää syntymän jälkeen.
Ahh sitä tunnetta, kun päästiin kotiin! Olin jo ihan kypsä sairaala elämään. Kotona sitte ei osattu tehä okei mitään muuta kun tuijoteltii tätä pientä ihmettä, ja mietittii, että hei oikeesti tää on meidän nyt.
5.3 oli ristiäiset ja tyttö sai nimekseen Helmi Kristiina.♡
Helmi on (ainakin vielä) hyvin kiltti tyttö. Ei itkeskele kunnolla oikeastaan koskaan. Herää yölläkin vaan kerran tai kaksi syömään, ja nukahtaa lähes heti. Nukkuu niin hyvin etten ole itse ollut missään vaiheessa mitenkään yliväsynyt. Tänne en kauheasti Helmistä kuvia laittele, mutta jonkun verran 🙂
Mutta juu, tässä tämmönen pieni esittely. Kiitos jos jaksoit lukea 🙂
