Synnytys
Kerron nyt synnytyksen alusta alkaen pois jättämättä semmosia kohtia joita ette ois halunnu tietää, eli antaa palaa!
Loppu ajasta en jaksanu enää kauheesti liikkuu kotoo minnekkää (lenkillä tosin kävin). Usein oli myös tapana käydä Teemun siskon ja sen miehen luona saunassa, koska meillä ei sellaista ollut. 24.2 Päätettiin siis lähteä saunomaan. Raskausviikkoja oli jo 41+4, ja olin varma, ettei synnyttämään lähdettäisi ilman lääkkeellistä apua. Kävin koirien kanssa lenkillä (tosin nivus kivuista johtuen lenkki oli ehkä 1 km mittainen :D), ja sen jälkeen menin käymään saunassa. No siinä vielä kateltiin illalla, kun mahasta tökötti jalka aina välillä ja kaikki kosketteli vuorotellen masua antaakseen tipille läpyn. Joskus puol 10 maita lähdimme kotiin iltapalalle ja nukkumaan.
Kotona söin rauhallisesti iltapalan, pesin hampaat ja menin sänkyyn, kunnes ”Tiiätkö, multa taitaa mennä pissa housuun” ja lähdin juoksee vessaan. Koko matkan valuin ja valuin kunnes älysin, että ei hitto tästä se lähtee!
Siinä sitten vessanpöntöllä istuessani huomasin verisen lapsiveden, mutta synnäriltä sanovat ettei mitään hätää tulkaa kuhan kerkiätte.
Sitten alkoi matka sairalaan ja tärisin koko matkan, koska jännitti ja pelotti, mutta ennen kaikkea olin innoissani. Tuntui pieniä supistuksia. Vaihdoin asentoa jolloin se aina helpotti. Sitte oltii sairaalan pihalla, josta meidät tuli hakemaan joku ukko joka sanoi että hänet oli lähetetty meitä vastaan. Olin sillee ok ja mentii synnärille. Siellä pääsin tarkkailuhuoneeseen noin 11 aikaan ja kätilö passitti Teemun kotiin. Ei se haitannut, koska parempi et yritetää molemmat nukkuu kuitenki ennen koitosta. 1 Aikaan yöllä alko supistukset tuntumaan kipeimmiltä. Olin ollut jo kerran antibiootti tipas ja kohta ois toinen kerta. Ootin sen ja sain kipupiikin persieen ja yritin nukkuu. Mutta yritäppä siinä nukkuu ku 5 min välein tuli ihan tuntuva supistus. (Ja viereisessä sängyssä oleva nainen kuorsasi kuin viimeistä päivää…). Sain 4 aikaan vielä toisen kipupiikin ja sain nukuttuu 1 h sillee et heräilin 5 min välein.
Koko yön aikana ei kohdunsuun tilanne edistynyt kuin 2 cm auki ja kanavaa jäljellä 1,5 cm. Olin iha että eiii ikinä tuu edistyy tää. No 9 pintaan oli jo aikamoiset kivut. Söin aamupalaa ja Teemu tuli mun kaa kuuntelee supistuksia. Puol 10 lääkäri tuli tarkistaa kohdunsuun ja ihmetteli, kun lapsivesi oli tosiaan veristä. Noo ei siitä sitten enempää, olin 3 cm auki ja päästii synnytyssaliin, jossa sitten oksensin ulos aamupalani.. Oltiin siinä hetki ja sain epin. Ahh se oli niin ihanaa! Kaikki kivut lähti. Lähettelin äitille ja siskoille viestii et kaikki ok sain epin ja nyt odotellaan ja koitetaan nukkua.
Seuraavaksi kätilö juoksi ovesta sisään ja käski minut kontalleen ja keinuttamaan itseäni. Olin iha paniikissa. Heiluin ja imin puhdasta happea nenän kautta (en tosiaan tiiä miks niin piti tehdä). Sitten tilanne rauhottui ja sain käydä kyljelleni. Sydänäänet oli hävinneet vauvalta. Siinä kerkisin maata ehkä 15 sekuntia ja uusiks kontilleen ja heilumaan.. Lastenlääkäri juoksi huoneeseen ja työnsi kuulemma (en epin takia tuntenut yhtään mitään) koko nyrkin tiiätte kyllä minne, ja yritti saada vauvan päästä kiinni. Sitten kuului vaan ”hätäsektio!” ja lääkäri vetäisi kätensä pois ja koko sänky valahti veren peittoon. Menin shokkiin ja rupesin itkemään hysteerisesti.
Tässä muistikuvani hämärtyi, mutta kerron mitä muistan.
Luulisin että saliin tuli noin 3 ihmistä. Yksi repi korviksiani, ja joku huusi että entäs kynsilakat. Kätilö sanoi, että nyt on henget vaarassa ei me mistää kynsilakoista välitetä, ja sitten alkoi se loputtomalta tuntuva matka kohti leikkaussalia..
Kukaan, joka ei ole kokenut samaa ei voi tietää miltä se hätä omasta lapsesta tuntui. Se tunne on ollut kamalin koko elämäni aikana. En tule unohtamaan sitä IKINÄ. En ole todellakaan uskonnollinen ihminen, mutta sillä hetkellä rukoilin ääneen että ”luoja rakas, pelasta lapsi ja anna minun kuolla. Aamen”
Kätilö oli rauhallinen vaikka juostiinkin pitkin sairaalaa. Lopulta olimme huoneessa jossa oli laskelmieni mukaan 10 ihmistä. Kaikki puhuivat päällekkäin äänekkäästi. Yksi laittoi minulle unimaskin, toinen laittoi nukutusainetta suoraan suoneen. Samalla aikaa 3 ihmistä nosti minua leikkaus pöydälle. Näin kirurgin veitsen naisen kädessä kunnes eteeni vedettiin verho. Tiesin että mahani olisi jo auki, mutta yhtäkkiä tuli tunne kuinka kaatuisin pois sängyltä. Vaivuin syvään uneen.
Noin 1 aikaan heräsin. Meni hetki kelaillessa mitä oli tapahtunut. Yritin huhuilla ihmisille, mutta kurkkuuni sattui niin paljon, etten saanut kuin pientä murinaa aikaiseksi. En tiedä kuinka kauan aikaa oli kulunut (olin niin sekaisin lääkkeistä) kunnes joku hoitajista huomasi minut. Hän tuli luokseni ja kysyi olenko hereillä. Nyökyttelin ja osoitin kurkkuani. Hän supisi toisen hoitajan kanssa, että ei, ei tämän tytön vielä pitäisi herätä. Hän kertoi, että leikkauksen aikana kurkkuuni oli runnottu putki, jonka takia se oli kipeä. Sitten osoittelin mahaani, ja hoitaja rupesi kertomaan sektiohaavasta. Punoin päätäni ja sain sanotuksi sanat vauva ja kuollut. Hoitaja kertoi vauvani olevan täysin kunnossa isänsä kanssa. Huokaisin ja sitten taas pimeni. Heräsin taas 2 aikaan, ja kyyläsin viereisen papan sydänkäyrää. Siinä kuluikin vähän aikaa taas kunnes hoitaja huomasi, että olin hereillä. Jälleen kerran sain juuri ja juuri sanotuksi käheällä äänelläni, että vauva tänne. Hoitaja kysyi jaksaisinko varmasti nähdä vauvan. Mulkaisin siihen malliin että heti, jolloin hoitaja läksi soittamaan 3Ceelle. Meni 20 minuuttia ja sitten näin vauvani. Pienen täydellisyyden. Mutta minä en itkenyt onnesta. En edes hymyillyt vauvalleni. Tuijotin vain,kun neiti söi.
Ekaa kertaa näin leikkaus jäljen, kun side otettiin pois.
3 Aikaan minun piti päästä osastolle pois heräämöstä, mutta minut unohdettiin hakea. Olin hyvin kiukuissani, kun viimein 4 jälkeen minut haettiin.
Lopulta olin onnellisesti huoneessa, jossa sain viimein rakkaani syliin. En pystynyt liikkumaan, joten Teemu vaihteli pikkuneidin puolta sylissäni, kun oli aika syödä toista tissiä. Seuraavana päivänä jo kävelin. Lopulta en halunnutkaan maata ollenkaan vaan hiippailin oxynorm höyryissä pitkin käytäviä.
Hyvin väsynyt minä ja murunen:
Tämä kuva kertoo aika tarkasti mikä oli olotila 😀
Noin kello 11.20 minua lähdettiin viemään synnytyssalista leikkaukseen. Tyttö oli maailmassa klo 11.28. Hätäsektion syy oli irronnut istukka. Olen ikuisesti kiitollinen kaikille lääkäreille, kätilöille ja hoitajille, jotka pelastivat meidän henkemme. Kuolema ei ollut kaukana kummallakaan.
Mutta nyt loppu hyvin, kaikki hyvin.
Olen onnellinen.
